Villa Wesander

Mikä siinä vanhassa niin viehättää. Halkeamat, platina, rosoisuus, koristeellisuus, käsityö, värit, omat muistot ja tarina. Se siinä minua kiehtoo. Rakoileva seinä. Päivän lehti ja viili hetki. Karjakin kurkkinut ulos. Kätevyys ja yksinkertaisuus. Puhutut tunnit. Kylän juorut. Värit. Suomen hevonen. Kupliva lasi. Napsautus ääni. Monikohan on tätäkin kahvaa pidellyt. Taito. Naapurin peltokauneutta. Tuolikin vielä yhtä maalikertaa vaille, pikkuhiljaa...

Se ois nyt Virtasen maalilla sudittu koko katto. Se olis niinku valmis. Vihdoin. Taas hieman siis projektissa eteenpäin. Hymyilyttää. Lähtötilanne oli aika pahannäköistä. Eikä edes tarvinnut pellejä vaihtaa uusiin. Tulos lähes uudenveroinen, sanoisin. Tuuriakin on ollut, kun itselleni osuivat kesälomat juuri näihin kauniisiin kahteen viikkoon.  Onneksemme vattuja on tullut todella paljon. Elokuun pimeät illat ovat kauniita.

Niin, tämä Suomen kesä... Eipä juuri voi kattoa maalailla näillä keleillä. Noh, kaivossa on ainakin vettä ja sadevesisaavi on aina täynnä sadevettä. Eipä ole ollut tarvetta haikailla porakaivon perään. Parasta on napostella pihan antimia. Vattujakin näyttää tulevan reippaasti. Metsämansikat ovat perheen pikkuneidin lempparit. Ja mustikoitakin löytyi lähimetsiköstä. Tämän keppiviritelmän pitäisi hätistää linnut. Juu aivan varmaan :) Voi että, kuinka tykkään melkein kaikenlaisista emaliastioista. Tätäkin kattilaa on niin kaunis katsella. Sen sain lahjaksi enoni vaimolta, tietää mistä tykkään.